SATTUIPA KERRAN jos toisenkin...

Hyökkäys metsästä
Kahden käppänä-pojan omistajana olen usein nähnyt mielessäni kauhukuvia isomman koiran hyökkäyksestä. Vanhempi uroksistani on tyypillinen kääpiösnautseri luonne: peräänantamaton, suuren egon omaava sisupussi, kun taas nuorempi on hyvin pehmeä ja turhankin helposti alistuva ja jäisi yhteenotossa hetkessä jalkoihin.
Eräänä kauniina kesäpäivänä kauhuskenaario oli sitten vähällä toteutua. Olin uittamassa pikkujätkiä eräällä syrjäisellä metsälammella, jonka liepeillä tuskin koskaan törmää ristinsieluun. Muitakin koiruuksia kuitenkin alueella liikuskelee, ainakin mielenkiintoisista hajuista päätellen.
Yllättäen metsästä ryntää julmetun kokoinen, vähemmän ystävällisen näköinen dobermanni. Karvat pystyssä, hampaat paljastettuina ja hurjasti haukkuen se lähestyi meitä. Sekunnin murto-osassa komensin jätkät viereeni ja nappasin maasta metrisen karahkan. Dopperin omistajaa ei näkynyt, eikä kuulunut. Iso koira aloitti meidän piirittämisemme, tehden hyökkäyksiä kohden jatkuvasti muristen. Minä tietenkin puolustamaan "laumaani" huitoen kepilläni koiraa kohden ja huutaen sille kun heikkopäinen! (Nyt jälkeenpäin naurattaa mielikuva meikäläisestä karjumassa hullun kiilto silmissä =)...) Silloin ei kyllä hymyilyttänyt!
Lopulta metsän uumenista alkoi kuulua koiran omistajan huhuilua, johon "peto" onneksi pian reagoikin. Minulle omistaja ei naamaansa näyttänyt, ei kysynyt kuntoamme, eikä myöskään pahoitellut koiransa käytöstä. Ja ehkä parempi niin, siinä adrenaliinin jyllätessä, olisin varmaan ollut omistajan kurkussa kiinni tai ainakin sanonut pari valittua sanaa! Hyviä vinkkejä pikkukoirien omistajilta: Miten vastaavassa tilanteessa tulisi toimia? lukija

Vihainen vanha koira
Aikanaan ensimmäinen koirani sai todella ikävän ensikosketuksen vieraisiin koiriin. Olin juuri lähtenyt tämän yksitoistaviikkoisen pennun kanssa ulos ja kävellyt läheisen metsän reunaan, kun metsässä olevalta kävelytieltä pennun kimppuun hyökkäsi vanha pystykorvan sekainen uroskoira. Koira oli kytketty ja omistaja, pieni hentoinen mummeli, oli täysin koiran vietävänä eli tuli hihnan toisessa päässä koiran perässä. Koska pentu välittömästi heittäytyi maahan ja oli alistuva, mutta koska tämä ei tehonnut vanhaan koiraan ollenkaan, kävin kiinni siihen ja pelastin pennun repien sen surman suusta. Sain osakseni mummelilta vihaista mutinaa, kun kävin häneen koiraansa kiinni. Olin siinä vaiheessa niin vihainen mummelille ja hänen olemattomalle auktoriteetilleen omassa laumassaan, että katsoin parhaaksi poistua tilanteesta sanomatta mitään ennen kuin tekisin jotain, mitä olisin katunut myöhemmin. Lopputulos: kaksi tikkiä sekä pentuun että minuun ja todella paha mieli siitä, kuinka väärin tuota vanhaa koiraa onkaan koskaan kohdeltu - koiran syyksi en tätä vahinkoa laittaisi ollenkaan paitsi siten että se toimi ainoastaan niin kuin luuli olevan oikein. Joidenkin ihmisten ei vaan pitäisi saada omistaa koiraa ollenkaan... lukija

Kiinnostaako vanhempia?
Kävelimme tapamme mukaan illalla vanhan koiramme kanssa erään koulun pihan vierustaa pitkin kulkevaa kävelytietä. Näimme vastaan tulevan ison mustan koiran kahden lapsen kanssa. Tiesin välittömästi, että nyt voi varautua ongelmiin. Ja näin kävikin. Me taluttajat olimme kyllä koirien välissä, mutta ohitushetkellä tyttöjen koira singahti muristen meitä kohti taluttajien lentäessä perässä vinkuen koiran nimeä ja eitä. Kumppanini astui koiran eteen ja esti sitä näin pääsemästä kiinni asti. Onneksi oma koiramme ei provosoitunut ja pääsimme tilanteesta pois. Mitä olisi tapahtunut, jos koiramme olisikin päättänyt vastata hyökkääjälle? Tytöillä ei olisi kahdestaankaan ollut mitään mahdollisuuksia käskeä saati vetää koiraansa pois. Millainen koiranomistaja antaa ison villin koiransa talutettavaksi kahdelle hennolle ja hentoääniselle tytölle? Jos koira oli oma, eivätkö vanhemmat tunne minkäänlaista vastuuta? Pysähtyvätkö he ajattelemaan vasta, kun jotain on jo sattunut?

Sabotaasiyritys
Vanhempi koirani, joka silloin oli vielä ainoani, on aina ollut kovin itsenäinen luonne. Pennusta asti on koulutettu ja kaikki keinot kokeiltu. Nykyään neiti totteleekin erittäin hienosti. :) Sinä syksyisenä päivänä se oli kuitenkin vielä melkoinen "veturi" lenkkeiltäessä. Pysähdyin keskustelemaan puiston laitaan kuono kuonoa vasten koirani kanssa. Puhuttelu oli vielä pahasti kesken, kun ylikulkusillalta puuskutti luoksemme innokas partis. Se veti hieman iäkkäämpää emäntäänsä perässään selvästi tarkoituksenaan tulla tutustumaan. Täti lyllersi iloisesti hymyillen, jotenkin tahdottomana sen perässä ja päästi koiransa mitään kysymättä luoksemme. Ilmoitin ärsyyntymisestäni huolimatta hyvin ystävällisesti, että "Meillä olis tässä vähän tilanne kesken". "Aijaa?" "Joo, kun yritetään opetella kävelemään vetämättä remmissä." Täti helähti iloiseen nauruun. "Voi, ku tää on jo yhdeksän ja vetää silti!" Jäin tyrmistyneenä katsomaan parivaljakon perään. Entä sitten? Mä en ehkä halua yhtä huonotapaista koiraa. Pistääkö katkeruus omasta epäonnistumisesta ihmiset sabotoimaan muiden koulutusyrityksiä? Heidi

Täydellistä välinpitämättömyyttä?
Olen kahden sekarotuisen koirani kanssa lenkillä, kun kulman takaa, noin puolensadan metrin päästä tulla tupsahtaa pieni, aprikoosinvärinen villakoira. Se näkee meidät ja pinkaisee kohti. Ensimmäinen tunteeni on huoli. Mistä mahtaa olla karannut? Kiukku puhkeaa vasta, kun näen omistajan. Hän ilmestyy samaisen nurkan takaa kuin koirakin. Välimatkaa lemmikkiin on ainakin parisenkymmentä metriä. Nainen ei näytä reagoivan tilanteeseen mitenkään. Koira lähestyy meitä kovaa vauhtia ja minua alkaa jännittää, sillä vanhempi koirani ei siedä röyhkeitä lähestymisiä varsinkaan, kun on itse hihnassa. Se on myös juuri toipumassa maksavaivasta ja on siksi kovin puolustuskannalla. Pieni aprikoosinvärinen ehtii kohdalle ja vanha narttuni ärähtää sille kiukkuisesti. Hihna estää sitä käymästä röyhkeän lähestyjän kimppuun. Villis väistää nopeasti ja jatkaa matkaansa. Nainen mulkaisee koiriani. "Eiks sun pitäis pitää se kiinni?", kysäisen vastausta saamatta. Mieleen jää pyörimään monta kysymystä. Mitä, jos jompikumpi koiristani olisi ollut kovin aggressiivinen tai arka? Seurauksena olisi ollut tappelu. Mitenköhän omistaja olisi reagoinut? Entä, jos koirillani olisi ollut jokin tarttuva sairaus? Eipä tainnut moinen villiksen omistajaa kiinnostaa. Tulin lopulta siihen tulokseen, että ne, jotka päästävät koiransa lähestymään muita ottamatta ensin selvää vastaantulijoista, eivät välitä omasta lemmikistään tuon taivaallista. Heidi

Täysin hallinnassa
Olen pienellä lenkillä koirieni kanssa ennen töihin lähtöä. Kuljemme tuttua puistotietä, kun havaitsen kauempana irrallaan olevia koiria. Pieni terrieri ja sekarotuinen leikkivät omistajiensa välittömässä läheisyydessä. Mielessäni käy, että "mitenköhän tässä taas..." Jatkan kuitenkin matkaani, sillä aikataulu on liian tiukka reittiä vaihtaakseni. Otan koirat vasemmalle puolelleni ja lähden ohittamaan. Omistani en ole lainkaan huolissani. Ne osaavat jättää huomiotta muut, kun niin pyydän. Ensin meidät huomaa terrieri. Se pinkaisee meitä kohti. Emäntä ei reagoi. "Ota vaan se pois!", huudan ehkä hieman ärsyyntyneellä äänellä. Emäntä huutaa russelinsa takaisin ja se totteleekin oikein hyvin. Emme kuitenkaan ehdi edetä pitkälle, kun pikku-koira päättää uusia yrityksensä. Se vilkaisee isompaa seropi-ystäväänsä ja kuin yhdessä tuumin ne lähtevät juoksemaan meitä kohti. Seuraa säälittävä "tule-tule-tule-tänne-tänne-tänne-vihellys-vihellys -konsertti". Kumpikaan koira ei reagoi millään tavalla kutsuihin. Ne hyppivät vallattomina ympärillämme. Pihisen kiukusta! "Pitäkää ihmeessä ne kiinni, jos ne ei oo ton paremmin hallinnassa!" Omistajat yrittävät kilvan ottaa kiinni omiaan ja pitkällisen taistelun tuloksena onnistuvatkin. Olen myöhästymäisilläni töistä. "Minulla ei ole aikaa tällaiseen pelleilyyn! Mä en enää koskaan halua, että tämä toistuu!" Saan myötätuntoisia kommentteje sivustaseuranneilta. Mietin, eivätkö ihmiset lainkaan tunne lemmikkejään, kun luottavat noin sokeasti selvästi kouluttamattomiin eläimiinsä. Nämä ovat niitä "Tää on kuule ihan hallinnassa. Oho, mites se nyt tollai? -tapauksia". Suututtaa! Heidi

Eräs kohtaaminen
Olin juuri saanut koirapuiston portin kiinni ja suuntasin laumani kanssa kotia kohti, kun havaitsin nuoren pariskunnan koirineen tiellä. Vanhempi koirista oli meille tuttu ja nuoren urokseni lempiystäviä. Minulla ei kuitenkaan ole tapana eikä koirillani tarvetta pysähtyä haistelemaan jokaista vastaantulevaa laumaa. Ohituksemmekin ovat ehkä juuri siitä syystä niin mallikelpoisia. Ohitamme johdonmukaisesti kaikki vastaantulijat ja koirani tietävät sen. Otin siis molemmat koirat toiselle sivulleni ja huikkasin iloisesti "Ohi." Vastaantuleva pari näytti huomaavan aikeeni, mutta vanhempi heidän koiristaan oli leiriytynyt keskelle tietä, eikä sitä edes yritetty siirtää. Kun pääsimme kohdalle, sekä vanhempi että pieni pentu ryntäsivät luoksemme. Ne päästettiin mukisematta suoraan koirieni nenän alle huolimatta selkeistä ohitushaluistani. Nuorempi koirani innostui tunnistettuaan "lempi-tyttöystävänsä". Syntyi sekasotku, jonka johdosta koko maallinen omaisuuteni suihkupulloja ja naksuttimia myöten levisi taskuistani keskelle tietä. Yritin yhtäaikaa noukkia tavaroitani ja hillitä urostani. En halua edes kuvitella, miltä tilanne näytti. Minua sapetti toden teolla. Vihdoin, kun olin saanut suurimman osan tavaroistani takaisin taskuuni, sähähdin hampaitteni välistä, että "Me oltiin kyllä menossa ohi". Pariskunta, joka oli nähtävästi sinut sen kanssa, että koiransa riekkuivat päättömästi remmien päässä, raahasivat lemmikkinsä sivummalle. Pääsin jo jatkamaan matkaani, kun kuulin selkäni takaa huudon: "Sulla taitaa olla aika kädet täynnä noitten koiries kanssa!" Olin tyrmistynyt. Minusta olisi valtavan ihanaa, jos ihmiset kunnioittaisivat toistensa toiveita. Kaikki eivät halua tervehtiä, eikä sitä pitäisi ottaa henkilökohtaisesti. Päästetään ohi ne, jotka haluavat ohittaa tyylikkäästi ja vaivattomasti. Heidi

Naapurin häirikkö
Asuimme rivitalossa kahden koiramme kanssa, huskynartun ja seropiuroksen. Eräänä päivänä naapuriimme muutti pariskunta nuoren bokseriuroksen kanssa. Alkuun ei mitään ongelmia ollut, mutta sitten bokseri tuli murkkuikään. Hento omistaja oli tottunut taluttamaan koiraansa valjaissa ja pitämään sitä irti, eikä tavoistaan luopunut, vaikka aihetta olisi ollut. Koira alkoi nimittäin pitää koko pihapiiriä reviirinään ja hyökkäsi suoraan empimättä omien koiriemme kimppuun, jos yhteisessä pihassa törmäsimme. Jos koira sattuikin olemaan narussa, omistaja tuli perässä kuin "litran mitta". Rakensimme pihaamme aidan, että voimme siinä rauhassa koirinemme istua kesäpäivää viettäen. Naapurin bokseri hyökkäsi tietenkin joka kerta aitamme viereen räyhäämään kun ulos pääsi. Omistaja päästi vielä koiransa aina ensimmäisenä ovesta ja tuli itse vasta perässä, niin ettei hän mitenkään ehtinyt varautua hyökkäykseen, jos pihassa oli muita koiria. Eipä silti, että se olisi auttanut, vaikka hän olisi varautunut viikon - voimakas urosbokseri vie hentoa naista valjaissa aika kevyesti. Itse menen aina itse ensin ovesta ja koirani odottavat eteisessä istuen. Luvan saatuaan ne tulevat ulos. Lopulta bokseri alkoi murista jo minulle yksinäänkin, vaikkei koirani mukana olleetkaan. Kaikkein eniten ärsytti tilanteessa omistajan asenne: "Noh noh kulta pieni, älähän nyt, tule tänne" ja kommentit "Tämä on saanut viime aikoina vähän uusia ikäviä tapoja". "Ai, todellako? Irroittaisitko sen nyt koirani kurkusta?" Onneksi mitään vakavampaa ei ikinä sattunut, bokseri kun ei ikinä osannut päättää kumpaa koiristamme se purisi, ja kun se vaihtoi kohdetta, vapaaksi jäänyt koira puolusti aina toveriaan. Koko paikkaan kyllästyneenä muutimme lopulta pois. Naapurista boksereineen en ole sen koommin kuullut, enkä halua kuullakaan! lukija

Tungetteleva naapuri
Helsingissä ei ole yleensä tapana tervehtiä naapureita. Minusta tämä on hassua, toistemme ohi kävellään kuitenkin joka päivä. Meillä on kuitenkin naapuri, joka tervehtii ihan liiaksi asti. Omistan noin 30 kiloisen sekarotuisen uroskoiran. Naapurilla on suurinpiirtein samankokoinen, myös sekarotuinen uros. Jokaikinen kerta, kun pihassa törmään naapuriin koirineen, hän päästää oman koiransa tervehtimään ja leikkimään. Alkuun yritin kohteliaasti sanoa hänelle, että ei kannattaisi joka kerta pysähtyä leikkimään, koska koirat tottuvat siihen, ja alkavat vetämään hirveästi aina kun toisensa näkevät. 30-kiloinen koira on aika voimakas. Tiesin, että näin tulee tapahtumaan, koska edellisessä asuinpaikassamme koiramme ihastui valtavasti naapurin welsh gorgiin ja sai aina hirveät hepulit jo kaukaa kun näki sen. Naapuri vain sanoi, ettei se häntä haittaa. Mutta kun minua haittaa! Ja niinhän siinä kävi, että nyt molemmat koirat alkavat vetää silmät päästä pullottaen aina kun toisensa näkevät. Naapuri kuittaa tilanteen päästämällä oman koiransa irti ja se juoksee päätä pahkaa luoksemme. Minä taas käsken koirani aina istumaan, ja toivon, että päästäisiin naapurista äkkiä eroon (yleensä hän on varsin puhelias). Välillä, kun koirani alkaa kiskoa naapurin koiraa kohti, saan häneltä sellaisia kommentteja kuin "eipä tainnut sun koira totella ei-vedä-käskyä" (eipä muuten tottele hänen omakaan koiransa...) tai "miten sä oikeen pärjäät ton koiran kanssa?" (itse olen melko pieni nainen ja hän kahta metriä hipova mies). Joskus tekisi mieli haistattaa hänelle kukkaset, mutta kun perusluonteeltani olen varsin kohtelias ihminen, en ole kehdannut, samassa talossa kuitenkin asutaan. Niinpä yritän vain vältellä häntä parhaani mukaan... lukija

Ulkoilu ei ole aina helppoa
Kun labbikseni oli pentu, oli ulkoilu yhtä tuskaa. Kaikki ihmiset ja eläimet halusivat tulla tervehtimään. Ja kun kielsin, sain töykeitä kommentteja ja mulkaisuja. Yksi koiranomistaja loukkaantui lopullisesti, kun kielsin hänen koiraansa tulemasta luoksemme, koska meidän pentua ei oltu vielä rokotettu. Kiukkuisena tämä mies kiskoi koiransa pois ja mutisi mennessään. Vielä tänä päivänäkään hän ei laske omaa koiraansa luoksemme, vaikka se nyt jo meille saattaisi sopiakin.
Asumme keskustassa, joten keräilen kakat pois. Uutena vuotena avomieheni vei koiran iltalenkille. Tutussa paikassa koira kyykistyi, ja viereiseltä sillalta (parinkymmenen metrin päässä) alkoi kuulua huutoa. "Taitaa koiras tehä läjää?" Ei tee. "Onkos pussit mukana?" On. "Kyllä se nyt vaan on paskalla siellä. Muistakin kerätä kaikki pois". Avomieheni ei vastannut, vaan jatkoi kävelyä kohti kotia. Ja mitä tekikään sillalta huudellut vanha mies? Lähti perään! Katsomaan, mihin mieheni ja koira kävelevät. Vielä jauhoi jotain "paskakasojen keräämisestä". Avomieheni kimpaantui, mutta katsoi parhaaksi olla kommentoimatta ja kiristi vauhtia niin paljon ettei ukko enää kestänyt perässä. Juoksi sitten salaa takaovesta rappukäytävään eikä sytyttänyt valoja. Kaikkea sitä! lukija

Päivitetty 6.5.2005

Kerro oma sattumuksesi, niin se pääsee sivulle! (poista osoitteesta isot kirjaimet)

www.kumikana.org > Vastuu > Sattumuksia 1-10 / 11-20 / 21-30 / 31-40 / 41-50 / 51-60 / 61-70 / 71-80