Pihlajamäen Carjalan Toivo Routa roikkuu mukana 24.2.2008 Routzilla autokaupungissa Välillä pääsee vähän irti remmistäkin

Ovatpa päivittelyt jääneet aika vähiin muuton jälkeen. Vuodenvaihteen jälkeen ollaan asuttu viereisessä rapussa pikku kaksiossa. Elämä menee viikon sykleissä aina lauantaina vaihtuen. Viikko perjantaita kohden hermoromahdusta ja totaaliväsymystä kohti vajoten, sitten viikko siitä toipuen. Koirallisen yksinhuoltajan päivä alkaa klo 5.45. Aamu-uninen lapsi nukkuu varmasti kunnes seitsemältä herätetään, sitä ennen pikaisesti ulos koiran kanssa ja oma aamupala ja -pesu. Seitsemän jälkeen päiväkotiin ja töihin. Kotiin tultua haetaan lapsi koiran kanssa kärryillä, tehdään ruokaa kaikille ja tiskataan, siivotaan, pestään pyykkiä. Säästä riippuen iltalenkki tehdään kärryjen kera tai sitten joskus kymmenen maissa kun lapsi on viimein varmasti nukahtanut. Nukkumaan yleensä saman vuorokauden puolella. Kärryjen kanssa kävely voisi olla ihan hauskaa, jos koira painaisi viisi kiloa ja köpöttelisi kauniisti vierellä. Nyt vyötäisille sidottu 20 kg nyhtää eteen ja taakse, ei osaa väistää ihmisiä, kiehahtaa vastaantulevista koirista, ei muista minkä pituinen hihna on eikä halua varsinkaan kävellä kärryjen vierellä. Ja koko ajan on huono omatunto. Väistämättä tulee välillä mieleen että koiraraukalla, ja varmaan lapsiraukallakin, olisi parempi jossain ihan muualla. Ja kun lykkii rattaita epätoivoisena selkä hiessä jyrkässä Pyynikinharjun ylämäessä jotta koira pääsisi edes vähän lähemmäksi luontoa, ajattelee väkisinkin että voisi sitä itselläkin olla asiat paremmin. Ja juuri kun luulee ettei jaksa enää yhtään päivää, sattuu että koira kävelee vetämättä, vastaantulija sanoo räkyttävälle piskilleen että katso miten nätisti tuokin ohittaa (!), lapsi syö hyvällä ruokahalulla ja tekee niin kuin sanotaan. Oli elämä millaista tahansa, se on nyt kuitenkin emännän elämää. "But there's no sense crying over every mistake you just keep on trying 'till you run out of cake" » Roudan sivu » Shtinkybois »