Pihlajamäen Carjalan Toivo Roudan kanssa sukset ajoittain ristissä 21.-27.7.08 Mitä noi on? Tahmelan rannassa Kahlaussyvyydeltä ankannouto onnistuu Uimasyvyydeltä ei... ihan vapaaehtoisesti ainakaan Ihana valo Ihanat luonnonkukat Ihana vilja

Meillä ei Roudan kanssa oikein aina tuo yhteistyö suju. Kun nyt tuli ilmoittauduttua tokokokeisiin, niin kai pitäisi alkaa harjoitella. Luulin että puolen vuoden treenitauko olisi tehnyt hyvää kummankin motivaatiolle. Pakkasin laukun ja mentiin rantakentälle. Ja pah. Yksityiskohtiin menemättä, ei tainnut hyvä maku jäädä oikein kummallekaan. Minä haluaisin niin leikkiä tuon kanssa, palkita huomiosta ja kaikkea, mutta ei tuota kiinnosta. Kaksi kertaa voi heittää palloa. Kinkkuleikkelekään ei ole tarpeeksi herkullista. Vetoleikki on aika kivaa, niin kauan kuin on. Jos kävellään jonnekin, ja kehun koiraa siinä kävellessä, ja vaikka tarjoan sille herkkupalaa, ei se välitä. On vaan kiire eteenpäin. Se kulkee kuin kuulokkeet korvilla ihan omassa maailmassaan. Usein se on metsästysmoodissa. Silloin se on kuin tulinen kilpahevonen. Katselee joka pensasta ja puuta olisiko siellä jahdattavaa, säpsähtelee sinne tänne. Sitten se ei tajua, että jos hihna on tietyn mittainen ja minä seison paikoillani, se ei voi juosta eteenpäin. Hirmu ylläri aina kun hermostun asiasta. Vaihteita on vain yksi: täysillä. En tajua miten noin pieni eläin ei voi ravata/hölkätä kun kävelen reippaasti. Se on koko ajan kuin pingotettu jousi valmiina räjähtävään lähtöön jonkin otuksen perään. Yhtä itsepäistä otusta en ole tavannut. Jos käännyn eri paikasta kuin mitä se kuvittelee, helpompi olisi ohjata valtamerilaiva ympäri kuin tuo pieni koira. Viimeiseen asti se vääntää ja kääntää siihen omaan suuntaansa. Joitakin vastaantulevia ihmisiä se haluaisi haistaa tarkkaan. Jos kiellän sitä haistamasta, se jumittuu vielä viisi kertaa katsomaan mitä kummallista siinä ihmisessä oli, kun se ei saanut haistaa. Joskus yritän jollakin herkulla vaikka kaukokäskyjä keittiössä, ja se sählää jotain ihan omiaan kun ei keskity. Sitten minä hermostun, se pakenee surkeana vessaan, ja minä jään yhtä surkeana keittiöön juustonpala kädessäni. Mutta sitten kun se ei sählää, kaikki menee hienosti ja saan antaa juustoa. Aiemmin se ei maistunut tuolle, mutta nyt se tuntuu tykkäävän siitä. Olen alkanut antaa sille vähän herkkuja silloin tällöin ilman käskytyksiäkään, jos se vaikka piristyisi. Ehkä minun pitäisi alkaa lahjoa sitä kotiin tullessanikin, jos vielä joskus saisin taas koiran joka tulee ovelle iloisena häntä liehuen. Se ei tykkää tästä asunnosta, enkä tykkää minäkään. Haluaisin taas sellaiseen taloon kuin Liedossa. Routa on aina niin onnellinen Liedossa, ja niin minäkin, ainakin kesällä. P.S. Kannattaa valittaa ja vinkua julkisesti, niin koira muuttuu heti iloisemmaksi ja kuuntelevammaksi! :-o Ehkä omistaja vaan tarttis jotain terapiakäyntejä... Roudan sivu » Shtinkybois »