Koirani nolasi minut!

www.kumikana.org > Huumori > Silloin sain hävetä...!

Silloin sain hävetä...!

Onko koirasi nolannut sinut? Liity kerhoon!

Mehän emme ulos jää!
Tapahtuipa näin: Jätin kolme koiraani kaupan ulkopuolelle odottamaan, ja menin itse pikaostoksille. Olin ehtinyt minuutin verran pyöriä hyllyjen välissä, kun kuulin takaani rapinaa. Käännyin, ja eikös yksi koiristani syöksynyt hihna perässä heiluen luokseni. Kauhusta kalpeana lähdin raahaamaan sitä ulos, ja kun pääsin kassoille, näin myymälänjohtajan taistelemassa kahden muun koirani kanssa porteilla, koirat, mies ja remmit iloisessa sekasotkussa. Syöksyin paikalle, tempaisin koirat itselleni ja pyysin anteeksi. Älykkäänä miehenä myymälänjohtaja tokaisi "tänne ei saa tuoda koiria"... Seuraavalla kerralla pidin varani ja tarkastin koirieni remmit kahteen kertaan ennen kuin jätin ne kaupan ulkopuolelle.

Mustasukkaisuuttako?
Juttelin huoltoaseman pihassa muutaman hyvännäköisen kundin kanssa, kun pentuni päätti vääntää kasan yhden pojan kengän päälle... Siinä sitä oli selittelemistä, ja lopuksi koko joukko jätti minut seisomaan keskelle pihaa tyytyväisen pentuni kanssa. Muutama ärräpää kuului vielä perästä. Että silleen. ;)

Agikisojen ilopilleri
Olimme harjoitelleet koirani kanssa agilityä jo jonkin aikaa ja sitten tuli ensimmäiset kisat eteen :). Minä hermostuksissani yritin sitten viedä meidän koiraa. Ensimmäinen este hypättiin ja sitten kuulin vain, kun pari ihmistä huutaa "laittakaa se portti kiinni". Koirani siis yritti päästä radalta pois ja kun se ei onnistunut, se kiersi häntä ja nenä pystyssä kaukaloa (kisat pidettiin jääkiekkokaukalossa) ravaten ja yleisön ihmetellessä... Kyllähän me sitten päästiin rata loppuun, hylky tuli, mutta ainakin oli yleisöllä hauskaa ;). Toinen kerta oli sitten vielä "hauskempi". Kisapaikka oli hiekkamonttu ja kolme estettä päästiin, kun koirani tajusi olevansa vapaa. Ja eikun reilu 7 metristä hiekkamonttua ylös. Ja minä omistaja jouduin kesken suorituksen lähtemään tietenkin koirani perään. Niin sitä rämmittiin murenevassa hiekassa ylöspäin yrittäen tarttua johonkin kitukasvuiseen varpuun, ettei putoaisi. No, kyllähän minä sitten pääsin jotenkin hiekkamontun ylös - ei tyylillä, mutta kuitenkin :). Ja 10 metrin päässä koirani heilutti häntää ja naureskeli minulle. Ja tuli heti luokse, kun kutsuin... Tietenkin koko yleisö seurasi meitä, mutta lohdutin taas itseäni sanomalla - noh, ainakin yleisöllä oli hauskaa :).

Ei, en minä sinulle puhunut
Meillä oli vanhapoika, kettuterrieri, joka oli pentuna kokenut kovia ja siitä kasvattanut itselleen muutaman piintyneen tavan. Koira oli jo kokenut tosi kovia, vaikka oli vain n. 1,5-vuotias meille tullessaan, joten annoimme koiran olla sellainen kuin se oli, jos se vain ketään vaarantamatta oli mahdollista. Eräänä iltana lähdin puhelinkopille soittamaan poikaystävälleni ja otin koiran mukaan. Olimme riidelleet poikaystäväni kanssa ja aloin juuri hieroa sovintoa, kun näin kuinka kadunkulmasta tuli vanha mies ja koira. Koira oli irrallaan (sekarotuinen terrieri muuten) ja tottakai se huomasi minut ja koirani puhelinkopissa. Oma koirani huomasi tunkeilijan ja voi sitä haukuntaa. Molemmat litistyivät lasiin kiinni, oma koirani sisäpuolelle puhelinkoppia ja vieras koira ulkopuolelle, molemmat murisivat, rähisivät ja haukkuivat. Vieraan koiran omistaja oli vanha mies ja minusta ainakin tuntui, että miehellä kestää ikuisuuden kävellä puhelinkopille. Tulin siinä sitten huutaneeksi muutaman painokelvottoman kommentin, jotka poikaystäväni tietysti luuli itseensä kohdistetuiksi... Kun tilanne rauhoittui, piippasi linja tyhjää, eikä poikaystäväni vastannut enää puhelimeen.

Koira liukeni
Osallistuimme ensimmäiseen epäviralliseen Match Showhun. Ylpeänä katselin kuinka mieheni esitteli koiraamme kehässä. Liikkeet olivat sujuvat ja koira seurasi kuuliaisesti kun häntä juoksutettiin. Tuomarin kopelointi pöydällä oli ymmärrettävistä syistä vähän pelottavaa. Kun yksilösuoritus oli ohi, sai koiramme punaisen nauhan ainoana (ryhmässä oli viisi muuta). Olin kameran kanssa valmiina ottamaan kuvan tilanteesta kun tuomari laittaa koirat paremmuusjärjestykseen. Huomioni kiinnittyi hetkeksi kameraan, kun kuulin yhtäkkiä kuinka joku yleisöstä ihmetteli, että yksi koira on vapaana. Samalla hetkellä meidän hieno näyttelykoiramme pyrähti jalkoihini. Kamera tipahti kädestäni, patterit levähtivät maahan auenneesta luukusta kun nappasin äkkiä koiramme syliini. Kiikutin hänet takaisin kehään yhtä hämmästyneen mieheni luo, jonka kädessä roikkui tyhjä hihna!

Makkaransyönti vaatii pehmeän alustan
Edesmennyt leoni Aatu oli kanssani näyttelyssä. Ollessamme kehässä ja piti poseerata kauniisti, koirani äkkäsi kädessäni makkaran ja päätti tulla syliini ollessani kyykyssä syömään makkaran. Pyllähdin siinä sitten märkään maahan istumaan 75 kg painava koira sylissä. Yleisö sai makeat naurut ja minä märän takapuolen ja punehtuneet posket!

Vauhdikas debyytti
Olin ensimmäisissä junior handler -kisoissani. Kun tuli vuoroni mennä tuomarin luokse, belgianpaimenkoirani juoksi oikein nätisti. Mentiin sitten seisomaan siihen tuomarin eteen oikein hienosti. Yhtäkkiä se koiruus saikin päähänsä että vedänpäs tässä itseni irti hihnasta - ja niin se lähti ja juoksi kehän toiseen reunaan minä perässä hihnan toinen pää tyhjänä. No, onneksi sain sen koirulaisen aika nopeasti kiinni!

Liian hieno huppari
Oltiin kävelyllä 6 kk vanhan bordercollieni kanssa ja se oli sateiden jälkeen löytänyt uuden tavan leikkiä - se otti vauhtia ja hyppäsi neljän jalan tasahypyllä 40 cm syvyiseen mutaojaan! Koirasta se oli todella hauskaa, varsinkin kun mahanalus on normaalisti valkoinen. No sieltä maantieltä kun päästiin kadulle mutaisen koiran kanssa, avomieheni kaveri tuli vastaan ja jäätiin sitten juttelemaan vähäksi aikaa. Hän kertoili uudesta valkoisesta hupparistaan (joka hänellä oli päällä), josta oli maksanut £50, Englannissa kun asuimme. Koissu katseli touhua hetken maantasolta ja sitten hyppäsi tämän jätkän paitaa vasten jättäen jälkeensä isot mutaiset tassunjäljet. Pyytelin anteeksi kauheasti ja juostiin pois. Ei ole ikinä hävettänyt yhtä paljon :)

Labradori kimpussamme
Mieleeni muistui tapaus vuoden takaa. Lenkkeilin uroslaumani kanssa rauhaisalla raitilla, kun yht´äkkiä seuraamme liittyy iso ja lihava uroslabradori. Tietenkin laumani siitä hieman "yllättyy" ja varsinkin ärhäkässä basenjissani on pitelemistä labbiksen halutessa tutustua juuri siihen. Änkeän itseni läheiseen puhelinkoppiin pitäen basenjia sisällä kanssani ja muuta laumaa jotenkuten oven suussa. Tilanne on kaoottinen ja hiostava labbiksen vain pyöriessä ympärillämme. Soitan tietenkin poliisille toiveikkaana, että jokin lähistöllä oleva vapaa partio tulisi ottamaan tuon koiran talteen. Puhelimessa vastaa naiskonstaapeli, joka tuo hyvin kireästi esiin sen, ettei partioilla ole aikaa koiria keräillä kaduilta. "Viekää se kotiinne" tai jotain muuta yhtä näppärää hän ensin ehdottaakin. Taidan siinä voihkia äänekkäästi ja tuoda julki, kuinka hankalassa tilanteessa olen laumani kanssa osin puhelinkopin sisällä, osin sen ulkona. Naiskonstaapeli sitten kysymään "ahdisteleeko se teitä?". Kerron, että kyseessä on varmasti ihan hyväntahtoinen labradori, johon nainen "mikä se on?". (Olisikohan tilannetta "auttanut", jos olisin hieman värittänyt tarinaa, kuten koiralta valuu vaahtoa suusta ja se murisee ja yrittää purra...) Minua alkaa jo naurattaa tukala tilanteeni ja käymäni "keskustelu" konstaapelin kanssa. Päätän puhelun ja lähden tarpomaan kohti läheistä huoltoasemaa. Sinne sitten tungemme laumani kanssa ja labradori perässä. Tuhat katsetta niskassa ("hyi, koiria sisälle") marssin päättäväisesti tiskille ja pyydän apua. Huoltoaseman täti tuleekin hätiin ja laittaa labbiksen jonkinlaiseen hihnaan ja lupaa soitella poliiseille uudelleen, heillä kun tuppaa käymään useita partioita illan aikana kaffeella. Sittemmin sain kuulla, että kukaan poliisi ei ollut ehtinyt koiraa sieltä hakea, mutta omistaja oli soittanut itse poliisille ja saanut kuulla, että "joku oli vienyt jonkun koiran siihen shellille". Omistaja oli arvellut kyseessä olevan oman koiransa, kävellyt huoltikselle ja hakenut koiransa useiden tuntien kuluttua shellin kahvihuoneesta! Sittemmin olen aina välillä vitsaillut huoltamon porukalle, että "hyvä tietää, että teille voi tuoda irtijuoksevia koiria!"

Todellinen tottiskoira
Olimme ensikertaa 6kk uros-hoffini kanssa tapakasvatustunnilla ja minulla on vieläkin traumoja siitä. Yleensä fiksu koirani joka hoffiporukan koulutuksissa oli loistanut kyvyillään ja käyttäytymisellään oli kuin pahainen kakara, se hyppi päälleni, puri käsiäni, haukkui kaikki muut koirat ja ihmiset, rempoi riehui ja kiehui. Ihan hirveää. Sitten ohjaajat alkoivat luennoida minulle johtajuudesta ym ja minä itku kurkussa yritin selittää että "ei se koskaan ennen näin ole käyttäytynyt.." eivät taatusti uskoneet! Lähdin koulutuksesta vihaisena ja nolattuna. Kaikkien silmistä loisti "onneksi minulla ei ole noin hirveää koiraa" -ilme ja "onneksi minä hallitsen koirani paremmin" -kiilto. Onneksi seuraavilla kerroilla - ruokittuani koirani juuri ennen harjoituksia ja lenkkeilytettyäni sitä kaksi tuntia - koira todisti että on juuri niin mukava ja keskittyvä kuin se oikeasti onkin! Mutta kyllä HÄVETTI!

Elämäntehtävänä nolaaminen
Tuo oma karvakasa on keksinyt vaikka mitä tapoja varmistaakseen nolaamisen. Ensimmäinen kerta oli sen ollessa ihan pieni vielä. Saatoin jätkäkaveria reissuun ja jäin hetkeksi pulisemaan kavereitten kanssa. Koira päätti sitten vääntää hillitömän ripulikasan siihen äijän kaverin talon oven eteen! Milläs sitten ripulin saat pois, kun ei sitä lusikkaakaan sattunut taskussa olemaan. Ensimmäisen kerran muutettuamme kutsuin kavereita katsomaan uutta asuntoa. Avasin oven ja kaikki näytti normaalilta. Olohuoneeseen päästyä alkoi naaman väritys vaihtua pikaisesti punaiseen. Koiran piru oli löytänyt vessasta jättilaatikon tamponeita ja pistänyt ne silpuksi siihen lattialle! Eikä kellään ollut epäselvää mitä lattialta löytyy... Anopin kanssa ei löydetty yhteistä säveltä johtuen koirani koosta. Oltiin ensimmäistä kertaa "anoppilassa" ja päästin koirani juoksemaan pihalle. Anoppi ensimmäisenä kysymään, etteihän se vaan kukkapenkkejä kaiva. Minä silmät hohtaen vakuutan, että ei varmasti kaiva... Kahvit juotuamme päätän mennä katsomaan koiran touhuja pihalle ja voi #%@, siellähän se neiti istuu keskellä hortensioita ja kauniista kukkapenkistä ei tietoakaan! Koira on myös ihastunut vessaan jostain syystä... löytyy niitä yllätyksiä sieltäkin. Huomasimme, ettei asuntomme lattiakaivo vedä. Ilmoitus isännöitsijälle, joka sitten säntää apuun koukkujen ja muitten vehkeitten kanssa. Jätämme ukkelin suorittamaan hommiaan. Hetken kuluttua isännöitsijä huutaa, että syy löytyi. Tietysti uteliaana sinne katsomaan, että onkos siellä sitten jotain kummallista, kun noin ilmoitetaan. No olipas koira kaivellut roskiksesta vanupuikkoja ja aikansa leikittyään onnistunut tiputtamaan ne sinne lattiakaivoon! Ja isännöitsijä meille nauraen selittää, että emmekö tiedä mihin vanupuikot kuuluu laittaa... Kerran ukon kaverille kahvia keitellessä ihmettelen yht'äkkistä hihitystä ja huutoa, että nää ei varmaan kuulu olla koiralla... Siellähän se neiti istuu tyytyväisenä minun käytetyt kalsarit suussa! Siinä sitten tomaatin värisenä kiljut koiralle IRTI, ja kun tuo irti päästäminen ei ole niitä vahvoja puolia... Ystäväparimme otti koiranpennun ja eivät saaneet sitä oppimaan sisäsiistiksi millään. Minä tietysti kehua retostelen, kuinka meidän neiti oli jo valmiiksi melkein sisäsiisti kun tuli meille ja lupaudun antamaan neuvoja. No kylään heille mentyäni päästän koiramme irti eteisessä, niin kuin aina. Eikös meidän sisäsiisti, 2-vuotias koiruutemme tassuta suoraan olohuoneen maton päälle ja kyykisty pissalle... Minä h-moilasena katson monttu auki enkä edes tajua torua koiraamme... (en tiedä vieläkään mikä tuo mielenhäiriö oli!) Niin, että KYLLÄ ON HÄVETTÄNYT... Eikä tässä edes ole kaikkea! Koiramme on vakavasti ottanut elämän tehtäväkseen nolata minut aina kun mahdollista.

Pienen paimenen liraus
Tuttava oli päättänyt ottaa sheltin pennun ja minä tietysti halusin matkaan. Otin anopin sheltti-ukon mukaani, koska ajattelin kysäistä tältä arvostetulta kasvattajalta neuvoa, kannattaako ukkoa viedä näyttelyyn. Perille tultiin ja mihinkäs koira muualle kuin sisälle. Pentu tuli katsottua ja nimi annettua ja ei kun viimeisen päälle hienoon kahvipöytään kupposelle kuumaa. Sitten alkoi elämäni ainakin kolmanneksi noloin juttu. ANOPIN sheltti nosti koipea tosi hienolle matolle! Käveli muutaman askeleen ja alkoi toistaa hommaa, minä tein tiikerihypyn koiran kimppuun ja kerkesin juuri estämään "toimituksen". Tomaattikin olisi ollut ylpeä siitä väristä mikä meikän naamalla oli. Terveisiä vaan Sarille ja hänen vanhemmilleen Keski-Suomeen. Punastun vieläkin, kun muistan käyntimme vaikka siitä on jo n. kymmenen vuotta.

Kaksikon voimannäytös
Tästä on kauan, mutta vieläkin huvittaa. Olimme ystäväni kanssa n. 12-13 -vuotiaita, kun olimme saaneet ensimmäiset koiramme. Hänen koiransa oli collie ja minun sekarotuinen; hieman pystykorvaa isompi. Kerran kävelyllä päätimme pistäytyä ostoskeskuksen kaupassa, haimme varmaan jäätelöt. Jätimme koirat siksi aikaa kiinni pyörätelineen molempiin päihin. Emme viipyneet kauaa, mutta koiramme olivat sillä välin kiskoneet telineen kaupan oven eteen. Kyllä hävetti!

Minä haluan mukaan!
Olin koirani kanssa lenkillä ja päätin samalla matkalla käydä läheisessä kaupassa. Jätinpä koiran sitten ulos pyörätelineeseen "mielestäni" hyvin kiinni. Kun olin tehnyt ostokseni, kuulin kaupassa olevan hirveä häly päällä, katsoin sitten kauhistuneiden huutojen suuntaan ja siellähän se rakas koirani juoksi pitkin kaupan käytäviä minua etsien, pari myyjää perässään... kaupassa kun oli näet liukuovet, niin se oli päässyt jotenkin livahtamaan sisälle! Kyllä hävetti ottaa koira kiinni! Koiran valjaat olivat "tietenkin" edelleen hyvin kiinni ulkona olevassa pyörätelineessä. Että sellainen nolo tapaus! Lämmöllä ja hymyillen edesmennyttä koiraystävääni muistellen.

Outo tapa
Kun koiruuteni nuoruusvuosina kävimme vielä koiratarhoissa, keksi rottisneitini mukavaa puuhastelua lätäköissä. Neiti alkoi hyppiä, pomppia ja kieriä aivan vimmatusti siinä ihanassa lätäkössä. Kun sitten muut koiruudet hokasivat tämän iiiihanan leikin, ryntäsivät he hapella tekemään sitä samaa. Kun neitini oli sanut villittyä muut tähän upeaan leikkiin, lopetti hän mylläämisen, laski pyrstönsä alas ja pissasi piiitkän pissan ja häipyi puhtaammille lätäköille! Niin sinne pissiseen lätäkköön ne muut koiruudet sitten jäivät kellimään, mikä ei tosin niitä koiria häirinnyt millään lailla, mutta omistajia tuntui häiritsevän. Itse "pissat housussa" naurua pidätellen totesin vain "kuinkas se nyt noin" ja yritin liueta paikalta huomaamattomasti.

Venkulat vinttikoirat
Vuosia sitten italianvinttikoirapentumme oli mukanani kyläilemässä ystäväni luona. Ystäväni perheessä oli lähes täydellisen käytöksen omaava bichon frise -narttu ja kerrankin olin uskaltanut ottaa nuorukaisemme mukaan. No, siinä pääsin eteiseen saakka ja kun päästettiin poika irti, tämähän päätti juosta heti suoraa päätä olohuoneeseen ja nostaa koipea kiikkutuolin kulmaan... piti vain torua koiraa, siivota jäljet ja purra huulta sekä olla tyytyväinen ettei sentäs ollut sohva kohteena. Samansortin vahinko sattui whippetpennulle kun asuimme vielä kerrostalossa ja olimme juuri ulkoilemaan lähdössä, mutta sattui tytöllä olemaan niin kova hätä että läjä tuli jo rappukäytävään... eikun siivoamaan ja piti vielä yläkerran vanhempi pariskunta osua paikalle -juuri- silloin... Vähän isompi ja vieraita ihmisiä inhoava vinttarimme keksii aina vanhempien ja kokeneempien koirankasvattajien seurassa ruveta ihan totaaliseksi hötkyilijäksi ja riuhtojaksi, peräti näykkinytkin kerran. Selitäpä siinä että kyllä se kotona tottelee eikä ikinä ole ketään puraissut...

Ei jätkille...
Olin noin 16, kun poikaystäväni halusi lähteä ajelulle uudella autollaan. Minua vähän pelotti, kun olimme olleet yhdessä vasta viikon, joten päätin ottaa koirani mukaan. Alkumatka sujui hyvin Tessun ollessa sylissäni, mutta sitten se päästi pierun. Sillä oli ollut maha koko päivän löysänä ja haju oli mahtava. Jätkä katsoi minuun ja avasi ikkunaa. Olin siinä vaiheessa niin nolona, etten edes tajunnut selittää että se oli koirani!
Menimme sitten kerran näyttelyihin. Siellä oli erittäin mukavaa ja koirani pääsi aika pitkälle. Olimme jo BIS-kisassa kun tuomari tuli tutkimaan koiraa, päätti Tessu päästää pienet lirit tuomarin selvästikkin hienoille housuille. Tuomari ei tässä vaiheessa huomannut mitään vaan vasta kolmannella uroksella tuomari huomasi ja katsoi sillä hetkellä tutkimaansa koiraa vihaisesti...

Yhteensidotut koirat
Lapsena minulla ja mäyrikselläni oli tapana käydä naapurin tytön ja hänen suomenpystykorvansa kanssa lenkillä. En tiedä, mistä idea tuli mutta päätimme eräs kerta välttää kahden koiran talutuksen hankaluuden, koirat nimittäin pyörivät aina jaloissa ja sitoa ne yhteen. Ideana oli, että ne taluttaisivat toinen toisiaan. Oma mäyrikseni totteli "odota" -käskyä hyvin, joten oletimme sen tarpeen tullen hillitsevän myös pystärin menohaluja. Aluksi homma luistikin hyvin mutta jossain vaiheessa koirat pääsivät liian kauas ja päättivät kuin yhdessä tuumin pinkoa pakoon. Voitte kuvitella, kuinka noloa oli kysellä vastaantulijoilta "anteeksi, mutta oletteko nähneet yhteen sidottujen mäyräkoiran ja suomenpystykorvan juoksevan ohitsenne...?"

Näiden sivujen ylläpitäjä on saanut hävetä koiransa puolesta monen monta kertaa. Koira on säikytellyt tarhassa arvokasta kilpahevosta, oksentanut naapurin pihalle naapurin ollessa takarapulla syömässä omenaa, oksentanut ostoskeskukseen, oksentanut bussiin, tökkinyt yliopiston opettajaa haaroihin ja kaikkea muuta mukavaa. Kerro minulle etten ole ainoa jonka koira osaa nolata omistajansa juuri oikeassa paikassa!